Joka ikinen hymyn hetki , tuntuu joskus mahdottomalta ,
niin kuin suurelta jäävuorelta,
suuressa kyynel meressä,
silloin kun suruni olen surrut
ja meren ylittänyt
on vaikea nousta huipulle,
koska levottumuus on aisti viidestä,
matka on pitkä ja vaikea .
Eilen sanoin itselleni ''luovuta''
Ei, en tehnyt niin ...
Vihdoin huippu näkyi ja lähellä ,
ja sinne vihdoin saavuin.
mutten onnea enkä iloa tuntenutkaan ...
Jäin yksin harhailemaan ''suru vuorelleni''
kunnes sinä saavuit luokseni
ja sulatit vuoreni,
kyyneleeni sulatit.
Ei se ilo ollutkaan huipulla,
vaan jossain syvyyksissä kyynnelten,
jotka sinä pois lämmitit.
Nyt onnellisuuden löysin,
älä lämmitä enempää...
minä sulan.
Älä kaiva enempää...
minä muutun.
Älä lähesty enempää...
minä en toivu.
Sinä et sanojani kuunnellut,
ja niinkun sanoin ,
en toivu ,
eikä myöskään toivoni.
Jälkesi jätit syvyyksiin,
ja en , en minä siitä toivu.
Miksi et kuunnellut,
Miksi olin tyhmä ja uskoin ...
Miksi harhailen paikoilleni,
Miksi puhun yksikseni...
Nyt on jälleen surut surettu,
ja jäljet osilleen peitetty.
Mikä olet seuraavaksi ...
Usko , toivo vai r a k k a u s ...
Siin on runo jonka kirjoitin viime yönä , about klo 3 :/
Tää päivä on mennyt aekaslailla hyvin , heräsin jo seittämältä ja sitten kävelin rannalla ...
eipä tässä muuta , kaikkea odottaen :)
Äsken sain kirjeen , nyt lähden kaverin kanssa ''kenties'' jakaa lehtiä ... sitten palaan kotiin siivoamaan *huone on kaaos! ja sit luen kirjeen ja vastailen illalla kynttilän valossa .
see you...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti